|
Ei pitäisi olla vaikeaa olla
läsnäoleva, kiinnostava ja
karismaattinen näyttelijä ja kertoa tarinoita koskettavasti
ja persoonallisesti, koska ihminen on
luonnostaan sellainen. Miksi ihmeessä se kuitenkin on niin
harvinaista herkkua näyttämöllä? Mitä
näyttelijä tekee välttääkseen jotain näin
yksinkertaista ja itsestäänselvää? Hän
"suorittaa" sen sijaan että vain olisi. Näyttelijän
suurin haaste on uskaltaa kohdata oma
riittämättömyytensä,
epätäydellisyytensä ja ihmisyytensä.
Kursseillani haastan näyttelijät olemaan huonoja, tylsiä, itsekriittisiä, tyhjiä, väsyneitä, toivottomia, häpeämään. Ja yhtäkkiä ihme tapahtuu, ihminen roolin takaa astuu esiin ja me tunnistamme hänessä itsemme. Elämää, autenttista olemista, ei voi "tehdä" näyttämölle. Se syntyy kun annamme itsellemme luvan olla sitä mitä olemme kaikkine rajoitteinemme ja puutteinemme emmekä häiritse kertomaamme tarinaa suurenmoisella näyttelijän taidoilla ja nerokkaalla ohjauksella. Sitä voi kutsua vaikka dokumentaariseksi näyttelijäntyöksi. Katso tulevat kurssit. |
![]() |
![]() Reunanen, Karoliina 2007 Läsnäolo Marcus
Grothin hahmoterapeuttisessa teatterinäkemyksessä.
Kandidaatintutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, Taideaineiden laitos.
Palaute ja kysymykset tutkielmasta: karoliina.reunanen(ätt)uta.fi |
Ennakkovalmistelut: Muusikot ja laulajat: valmista kaksi vapaavalintaista kappaletta, jotka merkitsevät sinulle jotain ja jotka osaat esittää ulkoa. Hahmometodi: Lääkäri ja psykiatri Fritz Pearls ja hänen apulaisensa kehittivät hahmometodin 50-luvulla. Hahmometodi on saanut vaikutteita psykoanalyysistä, hahmopsykologiasta, psykodraamasta, eksistentialismista ja itämaisista filosofioista. Perusajatus on se, että ihminen on sitä mitä hän on eikä mikään voi muuttaa hänen perusolemustaan. Elämäntapaa, elämänasennetta ja ilmaisutapoja voi muuttaa, ei itse ihmistä ja hänen perustarpeitaan. Hahmometodin tarkoituksena on löytää, tunnistaa ja haastaa lukkiutuneet impulssit ja asenteet sekä kokeilla uusia vaihtoehtoja. Metodi tutustuttaa meidät uudelleen siihen ihmiseen, joksi meidän oli kerran mahdollista kasvaa, mutta joksi me emme jonkin traumaattisen kokemuksen takia voineet kehittyä. Hahmoterapian kautta voimme oppia sen minkä kerran osasimme niin hyvin: hetkessä elämisen ja kontaktin sekä muihin että omiin sisäisimpiin tunteisiimme ja tarpeisiimme. Tarkoitus on tulla ihmiseksi joka on läsna omassa elämässään ilman että sitä hallitsee ikävät muistot tai tulevan pelko. Elämästä ei ole tarkoitus selviytyä, vaan sitä on tarkoitus elää. |